Pelko on kehomme primitiivitoiminto. Se on hermostomme tapa reagoida käsillä olevaan uhkaan, vaaraan tai epävarmuuteen. Pelko on hermoston ja hormonien tanssi, jonka perimmäinen tarkoitus on turvata elossa säilyminen.
Pelon hermostollinen järjestelmä on kehittynyt vastaamaan hyvin konkreettisiin, hengenvaarallisiin tilanteisiin. Autonominen hermostomme ei erota, onko uhka fyysinen ja välitön vai moderni ja symbolinen. Aivomme elävät yhä kivikaudella, vaikka uhkat ovat vaihtuneet petoeläimistä ja dinosauruksista esimerkiksi siihen, uskallanko ottaa puheeksi työehtoihin, jaksamiseen tai kohteluun liittyviä kysymyksiä.
Terve, mittasuhteessa pysyvä pelko saa meidät varuilleen ja auttaa arvioimaan tilanteita harkiten. Jatkuva pelko sen sijaan kuormittaa hermostoa, kaventaa toimijuutta ja voi johtaa uupumiseen ja sairastumiseen.
Esittävän taiteen parissa työskentelevälle freelancerille jatkuvassa hälytystilassa eläminen on usein valitettavan tuttua.
Pelon vastakohtana pidetään usein rohkeutta. Rohkeus ei kuitenkaan ole pelon vastatila vaan kykyä toimia pelosta huolimatta. Neuropsykologian näkökulmasta pelon vastakohta on turvan kokemus – levollinen kehon ja mielen tila, jossa uhkaa ei ole. Tästä tilasta käsin taiteilija voi optimaalisimmin keskittyä olennaiseen: taiteelliseen työhön, läsnäoloon, riskinottoon ja rajojensa ylittämiseen.
Työehtoneuvonta turvaa rakentamassa
Freelance-asiantuntijan tehtävässäni toimin kehittämis- ja vaikuttamistyön ohella myös taiteellista työtä tekevien työehtoasiantuntijana. Kun aloitin Temessä taiteilijoiden psyykkisen jaksamisen tukemiseen keskittyvässä hanketyössä, sanoin ottavani mielelläni myös edunvalvonnan osaksi työnkuvaani. En oikein tiedä, missä taiteilijan psyykkistä jaksamista voisi tukea konkreettisemmin kuin työehtoihin liittyvien kysymysten äärellä.
Kyse ei todella ole vain työsopimusten tarkistamisesta tai työehtoihin liittyviin kysymyksiin vastaamisesta työehtosopimukseen nojaten. Neuvonnan sisällöllinen spektri kattaa kaiken taiteilijan moninaiseen työelämään ja toimeentuloon liittyvän, mutta ennen kaikkea kyse on ihmisen kohtaamisesta.
Usein tärkeämpää kuin yksittäinen neuvo on tarjota apua kysyvälle ensin kokemus siitä, että minä olen tässä sinua varten. Muistutan usein myös hyvin konkreettisesti, että liittoon yhteyden ottaminen on aina luottamuksellista ja että mikään asia ei etene mihinkään ilman jäsenen omaa tahtoa. Usein vasta, kun turvaa on vahvistettu riittävästi, pelon väreily väistyy ja voidaan siirtyä itse asiaan.
Kuluneiden kohta kahden vuoden ajan olenkin pohtinut työehtoneuvonnan yhteydenottojen äärellä yhä uudelleen: Miksi me taidetyötä tekevät pelkäämme niin kovasti? Miksi pelkäämme pitää kiinni oikeuksistamme, vaatia yhdessä neuvoteltujen työehtojen ja sopimusten noudattamista tai inhimillisesti kunnioittavaa kohtelua?
Pelko ei ole vieras käsite minulle itsellenikään taidetyön kontekstissa. Onnekseni, suurimman osan urastani olen työskennellyt etuoikeutetusti rakenteiden suojissa. Teattereissa on tai ainakin tulisi olla selkeät askelmerkit sille, miten pelkoa aiheuttavia tilanteita lähdetään purkamaan. On luottamushenkilöjärjestelmä ja työsuojeluvaltuutetut ja, jos hyvin käy, esihenkilöasemassa ihminen, jolle voi puhua kaikesta. Tosin aina nämäkään rakenteet eivät estä asiatonta kohtelua, niin kohdallanikin kävi. Alkuun en rakenteita ihan edes hahmottanut, ja toisaalta vastavalmistuneelle tanssijalle kynnys asioiden esille tuomiseen ja pelon näkyväksi tekemiseen oli vain liian korkea.
Edellä kuvatun kaltaisia rakenteita ei vapaalla kentällä ole ja siksi koenkin freelancereiden työehtoneuvonnan syvästi merkitykselliseksi työksi.
Pelko rakenteellisena kokemuksena
Pelko ei synny tyhjiössä, eikä se ole yksilön henkilökohtainen heikkous. Pelko on pitkälti rakenteellinen ja opittu kokemus. Taiteellinen työ on monella tavalla poikkeuksellista suhteessa muuhun työelämään: sitä pidetään kutsumuksena, intohimona ja jopa elämäntehtävänä. Kun työ kytkeytyy näin vahvasti identiteettiin, ristiriidat eivät ole vain ammatillisia vaan syvästikin henkilökohtaisia.
Jos taiteen tekemistä ei mielletä työksi, on myös vaikea ymmärtää työelämää koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia. Tiedon puute altistaa pelolle: on helpompi vaieta, jos ei tiedä, mitä voi tai tulee vaatia. Työelämätaidot, mm. omaa taidetyötä koskevien työehtojen ymmärtäminen, vaativat paneutumista, mutta se vapauttaa lopulta energiaa siihen kaikkein rakkaimpaan – taiteen tekemiseen. Tieto on valtaa, eikä sitä kannata luovuttaa toisille, jos sen voi saada ja pitää itsellään.
Freelancerille epävarmuus on rakenteellisesti pysyvää. Työsuhteet ovat lyhyitä, toimeentulo pirstaleista ja tulevaisuuden näkymät useilla valitettavan sumuisia. Kun seuraava työ voi olla kiinni yhden ihmisen hyvästä tahdosta, yhdestä suosituksesta tai yhdestä valintapäätöksestä, hermosto voi pysyä pitkiäkin aikoja jatkuvassa hälytystilassa. Turvattomuuden kokemus ei ole poikkeus, vaan monille normalisoitunut tila.
Tällaisessa asetelmassa oikeuksien puolustaminen näyttäytyy helposti riskinä. Mitä jos minut koetaan hankalaksi? Entä jos ovet sulkeutuvat, kun avaan suuni? Vaikka tieto oikeuksista olisi olemassa, keho ja mieli viestivät toista: älä nosta päätäsi, pysy hiljaa ja näkymättömänä, sopeudu.
Alitajunnasta nousevilla peloilla on kova ääni ja ne vyöryvät voimalla ajatuksiksemme. Vaikka pelot olisivatkin todellisuudessa omalla kohdalla epärealistisia, edellä kuvattu uhka on alalla todellinen, ja siksi näkymättömyyden vaade kuiskii olevansa perusteltu. Esittävän taiteen alan hierarkkisuus, epäselvät vallan rakenteet ja hauraat johtamistaidot vahvistavat pelkoja. Jos ei ole selvää, kuka päättää mistä ja missä, pelko tuntuu yllättäen turvallisemmalta kuin oikeuksien puolustaminen.
Kuitenkin on hyvä muistaa, että valtaosa esihenkilöistä- ja valta-asemassa olevista varmasti osaa arvostaa epäkohtien esiin nostamista ja rakentavaa keskustelua vaikeistakin aiheista. Kysymys on toki aina myös siitä, miten asiat tuodaan esille. Jos asettuu hetkeksi toisen asemaan: Eikö valtaa käyttävä henkilö haluaisi tietää, jos jossain on korjattavaa? Eivätkö haastavat kohdat ole myös mahdollisuus kasvuun – niin esihenkilön tehtävässä, taiteilijana kuin ihmisenä?
Ottaessamme asioita esille jaamme itsellemme merkityksellistä, osoitamme inhimillisyytemme ja otamme riskin. Mutta samalla avaamme oven toiselle samaan mahdollisuuteen. Pelon takana vastaan voi tulla myös kiitos. Vaikka kiitoksen mahdollisuus näyttäytyisi mitättömän pienenä, on se hyvä tiedostaa. Jokainen rohkeasti eteenpäin viety asia on muutoksen alku. Myös valta-asemassa olevat voivat pelätä, ja siksi rakentava keskustelun avaus voi tarjota heille turvan, jota hekin tarvitsevat.
Hiljaisuuden kulttuuri ja kiitollisuuden vaatimus
Taidealalla elää sitkeästi ajatus siitä, että työstä tulee olla kiitollinen – mahdollisuudesta, näkyvyydestä, kokemuksesta, palkasta. Kiitollisuuden vaatimus kääntyy helposti vaikenemiseksi ja on toisinaan jopa eksplisiittisesti vaadittua. Kun työpaikka tai projekti esitetään etuoikeutena, neuvotellut työehdot näyttäytyvät kohtuuttomina vaatimuksina, jotka rikkovat oletettua ja toivottua nöyryyttä.
Kun työpaikka tai projekti esitetään etuoikeutena, neuvotellut työehdot näyttäytyvät kohtuuttomina vaatimuksina, jotka rikkovat oletettua ja toivottua nöyryyttä.
Taidetyössä raja työn ja henkilön välillä on usein häilyvä. Kritiikki työehtoja ja työ ntekemisen tapoja kohtaan voidaan kokea ja tulkita helposti kritiikiksi ihmistä tai taiteellista panosta kohtaan. Tämä tekee palautteen antamisesta ja epäkohtiin puuttumisesta henkisesti raskasta puolin ja toisin. Pelko ei ole vain pelkoa työn menettämisestä, vaan pelkoa ihmisenä ja taiteilijana torjutuksi tulemisesta.
Yksilöllistetty vastuu ja kollektiivisuuden hauraus
Moni taidealan toimija työskentelee yksin ja omissa pienissä verkostoissaan. Kollektiiviset rakenteet ovat olemassa, mutta arjessa vastuu selviytymisestä jää yksilölle. Kun jokainen neuvottelee omat sopimuksensa, puolustaa omia rajojaan ja tekee omat kompromissinsa, syntyy kulttuuri, jossa ongelmat näyttäytyvät helposti henkilökohtaisina epäonnistumisina eivätkä rakenteellisina epäkohtina.
Tämä yksilöllistäminen ruokkii pelkoa. Yksin riskin ottaminen tuntuu suuremmalta. Kun kokemuksia jaetaan, jaetaan myös turvaa. Juuri tässä liittojen, vertaistuen ja yhteisten rakenteiden merkitys korostuu: ne eivät ole vain juridisia tai hallinnollisia toimijoita, vaan turvaa tarjoavia yhteisöjä.
Turvan vahvistaminen muutoksen edellytyksenä
Jos pelon vastakohta on turvan kokemus, on muutoksen ytimessä kysymys siis turvasta – ei vain tiedosta. Pelkkä työehtojen tuntemus ei riitä, jos hermosto on jatkuvasti ylikuormittunut. Tarvitaan kokemuksia siitä, että oikeuksien puolustaminen ei johda rangaistukseen, hylkäämiseen tai työuran loppumiseen. Tämän tulisi olla koko esittävän taiteen kentän yhteinen tavoite.
Turvaa syntyy, kun ihminen kokee tulevansa kuulluksi, kun hänen kokemuksensa otetaan todesta ja kun vastuuta aletaan kantaa yhdessä. Usein jo se, että uskaltaa sanoa ääneen pelkonsa, keventää sen otetta. Rohkeus nousee esiin vain turvan kokemuksen kautta.
Pelon tunnistamisesta kohti toimijuutta
Pelon tunnistaminen ja tunnustaminen on ensimmäinen askel kohti toimijuutta – niin yksilö- kuin yhteisötasolla. Kun ymmärrämme, että pelko ei ole henkilökohtainen heikkous vaan seurausta ympäristöstä, voimme alkaa kysyä: mitä rakenteita pelko palvelee, ja kenen vastuulla muutos on?
Kenenkään ei pitäisi joutua valitsemaan toimeentulon ja ihmisarvoisen kohtelun välillä. Kun pelon tilalle rakentuu turvaa syntyy tilaa toimia, neuvotella ja pitää kiinni yhdessä sovituista ehdoista. Se puolestaan ruokkii elinvoimaista, uutta luovaa, rohkeaa ja ennakkoluulotonta taiteen tekemistä. Se ei ole vain yksilön etu, vaan koko esittävän taiteen alan elinvoiman edellytys.
Jokainen taidetyön valinnut on lähtökohtaisesti selättänyt pelon. Hän on tietoisesti valinnut intohimosta ja rakkaudesta käsin elämälleen suunnan, jonka tietää erittäin todennäköisesti rakentuvan epävarmuudelle. Tämä itsessään on jo valtavan rohkea teko, johon kaikki eivät pysty.
Siksi siihen on hyvä palata aika ajoin, erityisesti silloin, kun pelko alkaa kaventaa toimijuutta: miksi luovuttaisin pelolle nyt, kun olen jo tänne asti tullut?
Kirjoittaja on Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton freelance-asiantuntija, tanssitaiteilija ja taiteilijoiden psyykkinen valmentaja. Hän työskenteli lähes 20 vuotta tanssijana Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmässä, Helsinki Dance Companyssa.
Artikkeli on julkaistu tanssi-ja sirkustaiteilijoiden jäsenlehti Liitoksessa 8.12.2025.
https://www.teme.fi/fi/liitos/miksi-pelkaamme-vaatia-oikeuksiamme/
Heidi Naakka on iloinen saadessaan jakaa tärinän hyvää tekevää sanomaa Temen freelancerkoordinaattorina. Hän toivoo, että kaikki TRE®-stressinpurkumenetelmän aloituskurssille tulevat saisivat mukaansa uuden työkalun niin psyykkisen kuin fyysisen jaksamisen tueksi.
TRE® on minulle työväline, tapa päästä lähemmäs itseä. Se on vaikuttanut minuun monella tavalla niin ihmisenä kuin taiteilijana. Olin mm. aikaisemmin mahdoton jännittäjä.
Matkani TRE®-metelmän kanssa alkoi vuonna 2015. Hyvää tekevät tärinät tulivat vastaan erään tanssiteoksen harjoitusprosessissa, jossa koreografi toivoi, että aamun treenitunnin jälkeen olisimme liikkujina mahdollisimman lähellä autenttista itseämme. Ettei meillä olisi kehossamme minkään tekniikan tai liikkumisen tavan sointia, joka jäisi ikään kuin kaikumaan kehoihimme kun alamme improvisaatioon perustuvan teoksen rakentamisen. TRE® oli pyörinyt lähelläni jo jonkin aikaa, mutta aktiivisesti työnsin sitä pois. En jaksanut innostua taas uudesta kehon tarkastelun tavasta, enkä uskonut, että se voisi tuoda jo melko läpi koluttuun kehon analysointiin mitään merkittävää uutta. Henkilökohtaisessa elämässä käsissäni oli vaikeita ja raskaita asioita, jotka olivat kuormittaneet minua jo useamman kuukauden.
Mutta niin vain kävi, että TRE® tuli elämääni ja ryminällä tulikin. Yksi kerta ohjattua harjoiyusta ja ymmärsin ”jääneeni koukkuun”. Minun oli vaikea hahmottaa, mitä kehossani on meneillään. Sisältäni kumpuava liike tärisytti lantiotani, liike tuntui samaan aikaan älyttömältä ja ihmeelliseltä, mutta täysin luonnolliselta. Olin tanssijana lähes koko elämäni viritellyt kehoani ja pyrkinyt sen kanssa johonkin, ja nyt vain pötkötin lattialla ja todistin, kun hermoimpulssit kimpoilivat kehossani ristiin rastiin. Kokemus oli todella hämmentävä ja vaikuttava.
Aika pian viikkojen myötä TRE® -prosessini edetessä ymmärsin myös, että jollain tavalla kuormitus, jota vaikeista asioista johtuen kehossani kannoin, alkoi muuttaa muotoaan. Vaikeat asiat eivät olleet kadonneet elämästäni mihinkään, mutta kykenin tarkastelemaan niitä toisella tavalla. Kuvailisin asiaa niin, että on reppu ikään kuin keveni, vaikka sitä yhä kannoinkin. Koukuttavaa oli, että TRE® ei vaatinut minulta mitään. Minun ei tarvinnut keskittyä mihinkään tiettyyn asiaan, ei pyrkiä tiettyyn tilaan tai olemisen tapaan harjoituksen äärelle asettuakseni. Sellainen vapaus oli ja on edelleen tässä suorittamiseen kutsuvassa maailmassa armollista.
TRE® on minulle työväline, tapa päästä lähemmäs itseä. Se on vaikuttanut minuun monella tavalla niin ihmisenä kuin taiteilijana. Olin mm. aikaisemmin mahdoton jännittäjä. Häpeä ja hyväksymättä tulemisen pelko sitoivat energiaa ja jännityksen säätely rajoitti toimintakykyäni niin siviilielämässä kuin töissä. Oli kaunis hetki, kun ymmärsin, että asiat ovat muuttuneet. Vapautunut energia ja sen virta tekee tilaa niin ajattelulle kuin liikkeelle, ja antaa rohkeutta presentoitua sellaisena, kuin elämä kulloinkin on. Työhöni tanssijana ja esiintyjänä TRE® on tuonut nautinnon ja läsnäolemisen syvyyden, josta olen syvästi kiitollinen.
Olen valmistuntu sertifioiduksi TRE®-ohjaajaksi jouluna 2016 ja erikoistunut myös lasten ja nuorten kanssa tehtävään TRE®:n. Olen ohjannut tärinää monenlaisille ihmisille, monissa eri tilanteissa. Ohjaan aloituskursseja ryhmille, mutta otan vastaan myös yksilöasiakkaita. Olen työskennellyt paljon esittävän taiteen ammattilaisten kanssa. TRE®:n kautta minulle avautui maailma, johon suhtaudun samalla tavalla intohimolla ja nälkäisenä kuin taiteen tekemiseen. Viime jouluna valmistuin taiteen ammattikentälle suuntautuneeksi psyykkiseksi valmentajaksi, se on luontainen jatkumo TRE®:n myötä alkaneelle matkalle.
Itsehoidollinen menetelmä
TRE® tulee sanoista Tension, Stress & Trauma Releasing Exercises, ja sen on kehittänyt amerikkalainen sosiaalityön tohtori David Berceli. Hänen pyrkimyksenään oli alunperin auttaa menetelmän avulla Lähi-idän ja Afrikan sodissa fyysisesti ja psyykkisesti traumatisoituneita ihmisiä. Parin vuosikymmenen aikana itsehoidollisen käytön lisäksi TRE®-menetelmästä on kehittynyt erilaisia sovelluksia aina urheiluvalmennuksesta terveydenhuollon hoidollisiin tarpeisiin saakka. Suomen ensimmäiset TRE® ohjaajat valmistuivat vuonna 2010 David Bercelin luotsaamasta koulutuksesta.
Kaikki selkärankaiset tärisevät. On olemassa lukuisia liikkumisen tapoja, joilla kohonnutta stressiä ja vireystasoa voidaan kehosta laskea, TRE®-menetelmä on yksi monista. Se pohjautuu kehon fysiologisen tärinämekanismin tietoiseen herättelyyn, sen tutuksi tekemiseen ja harjoittelun kautta tietoisen ohjauksen opetteluun. TRE-aloituskursseilla ja ohjauksessa asetutaan ohjatusti ja turvallisesti tämän fysiologisen mekanismin äärelle. Tämä kehon luontainen, aivorungosta kumpuava tärinämekanismi pyrkii tuomaan meidät lähemmäs luontaista hermostollista tasapainoa. Ajatusten ja liikkeiden juostessa samoja hermoratoja pitkin, vaikutus on yksilölle kokonaisvaltainen.
Stressi ei asu päässämme, stressi asuu hermostossamme. Siksi meidän on tärkeää löytää keinoja, joilla tasapainottaa ja purkaa kuormituksen aiheuttamaa ylivireystilaa ja stressin lihaksistoomme ja hermostoomme jumittamaa energiaa.
Stressi tarkoittaa sekä voimakasta henkistä tai ruumiillista rasitusta, että stressin aiheuttamaa mielen ja elimistön sopeutumisreaktiota. Stressi kuuluu jokaisen elämään. Meillä on kehossamme hieno hermostollinen järjestelmä, joka pyrkii turvaamaan toimintamme ja suorituskykymme, kun käsissämme on haastava kohta. Yksilöä kohtaan kasvaneet yhteiskunnan ja arjen vaatimukset, ja elämän yllätyksellisyys saattavat kuitenkin luoda tilanteen, jossa stressistä tulee jatkuvaa. Tällainen tilanne aiheuttaa elimistöömme stressitilan, jonka seuraukset voivat ulottua solutasolle saakka.
Toisin kuin usein sanotaan, stressi ei siis asu päässämme, stressi asuu hermostossamme. Siksi meidän on tärkeää löytää keinoja, joilla tasapainottaa ja purkaa kuormituksen aiheuttamaa ylivireystilaa ja stressin lihaksistoomme ja hermostoomme jumittamaa energiaa. Esimerkiksi sosiaalisista syistä vaiennettu kehon värinä lukitsee energialatauksen kehoomme. Tuon jännityksen kannatteleminen vaatii lihastyötä ja huomaamattamme panssaroimme kehoomme pysyviä jännitystiloja. Jos tapahtuma on tietoisuutemme ulottumattomissa, syvät lihasjännitys voi kroonistua. TRE-harjoitus keskittyy purkamaan näitä jännityksenä ilmeneviä kehon automaattisia suojareaktioita. Keskiössä on ylä- ja alavartalon toisiinsa yhdistävien lantionseudun lihasten aktivointi. Nämä pelkolihaksiksikin kutsutut lihakset pitävät huolta kyvystämme suojautua tai paeta uhkaavasta tilanteesta.
Taustateorioina TRE®-menetelmässä vaikuttavat muun muassa autonomisen hermoston toimintaan liittyvä Stephen Porgesin polyvagaalinen teoria, Dan Siegelin sietokykyikkunan käsite sekä ymmärrys ihon alaisesta sidekudosverkostosta, faskiasta. TRE® harjoituksessa liike etenee kehon myofaskiaalisia eli lihaksistoa ympäröiviä lihaskalvoketjuja pitkin ja tämän faskian liikkeen ajatellaan olevan kehon jännitysten purkautumisessa olennaisessa roolissa.
Kun meillä on perusymmärrys autonomisen hermoston roolista stressin käsitteeseen liittyen, voimme alkaa tutustua omaan hermostoomme ja kartoittaa omia reaktio- ja toimintamallejamme. Laskevan kehollisen vireystilan myötä meidän on helpompi katsoa itseämme ja elämäämme lempeällä katseella, hyväksyen. Meidän on helpompi suunnistaa kohti turvaa ja yhteyttä, ja ratkoa elämän asettamia haasteita niin itsessämme kuin suhteessa toisiin ihmisiin. Jähmettyneen energian vapautuessa ongelmanratkaisukykymme ja luovuutemme pääsevät jälleen virtaamaan vapaana, ja koemme elämämme kaiken kaikkiaan mielekkäämpänä.
*)Kirjoituksessa on hyödynnetty Rytilän, Törmin ja Matikan kirjoitusta TRE®-menetelmä-mitä se on?
TRE®-menetelmä – mitä se on?
Artikkeli on julkaistu Teatteri- ja Mediatyöntekijöiden liiton Meteli – lehdessä 24.4.2024
https://www.teme.fi/fi/meteli/tarinasta-tukea-tyossa-jaksamiseen/
Heidi Naakka korostaa oikeutta psyykkiseen hyvinvointiin ja sitä tukeviin toimiin
Mitä nostaisit Mielenterveyden työkalupakki -hankkeen tärkeimmiksi tavoitteiksi?
Toivottavasti hankkeen myötä löydetään konkreettisia toimintamalleja, joilla voidaan todeta olevan suora vaikutus freelancereiden psyykkisen jaksamisen tukemiseen ja kehittämiseen. Hankkeen toivottuna kehityssuuntana taide-, kulttuuri – ja tapahtuma-alalla on hyvinvointiin, mielenterveyteen ja jaksamiseen liittyvien ongelmien aikaisempaa parempi tunnistaminen ja ehkäiseminen.
Toinen tärkeä tehtävä on tehdä tiettäväksi ja näkyväksi, että nämä psyykkisen hyvinvoinnin kysymykset kuuluvat erittäin keskeisenä asiana luoville aloille. Siksikin on upeaa, että Teme on mukana tässä hankkeessa! Mielenterveyden työkalupakki kutsuu ottamaan yhteisesti vastuuta luovilla aloilla toimivien psyykkisestä jaksamisesta ja suuntaamaan resursseja ennaltaehkäisevään työhön.
Haluaisin erityisesti kutsua niin yksilöitä kuin yhteisöjä tarkastelemaan, millaisesta toimintakulttuurista käsin he työtään tekevät: onko se hyvinvointia rakentavaa vai ei? Toimitaanko turvattomuutta lisäten vai turvallisuuteen pyrkien? Psyykkinen hyvinvointi rakentuu turvallisuuden kokemukselle ja se on meidän kaikkien taiteen parissa toimivien yhteisellä vastuulla.
Mitä asioita Temen freelancertapaamisissa on noussut esiin?
Viime freelancerkahveille linjoille löysi yli 50 ihmistä, ilmoittautuneita oli yli 80. Tilaisuudessa aiheesta alustaneen Työterveyslaitoksen vanhemman asiantuntijan Susanna Visurinkin mielestä se on paljon. Niin ilmoittautuneidenkuin osallistujien määrä kertoo siitä, että käsillä ollut aihe, epäasialliseen käyttäytymiseen puuttuminen, koetaan erittäin tärkeäksi. Ihmisillä on tarve tietää, miten epäasialliseen käyttäytymiseen tulisi puuttua ja miten viedä eteenpäin puuttumisesta seuraavia prosesseja. Ja toisaalta, saman asian äärelle toisten vertaisten kanssa kokoontuminen on jo itsessään arvokasta. On hienoa, että me täällä liitossa voimme olla tällaisessa liikkeellepaneva voima. Freelancerina työskenteleminen koetaan välillä myös aika yksinäiseksi. On ihmisen perustarve tuntea kuuluvansa joukkoon.
Työhyvinvointi ei ole vain yksilön, vaan koko yhteisön asia. Millaisilla keinoilla voidaan tukea ja vahvistaa psyykkistä hyvinvointia ja estää pahoinvointia?
Psyykkinen hyvinvointi rakentuu ja rakennetaan koko ajan ja joka päivä. Yksi keskeinen asia ovat esimerkiksi vuorovaikutustaidot – se, miten minä kohtaan toisen ihmisen ja miten tulen itse kohdatuksi. Vuorovaikutustaitoihin tulisi kiinnittää huomiota ja kehittää niitä osana työyhteisön toimintakulttuuria. Rakentava vuorovaikutus perustuu sallivalle, läsnäolevalle ja myötäelävälle kuuntelemiselle. Se on asia, jossa ihan jokainen meistä voi kehittyä.
Vuorovaikutustaidot kulkevat käsi kädessä esittävän taiteen kentällä usein hauraiden esimies- ja johtamistaitojen kanssa. Tällaisten asioiden kehittämiseen tähtäävät pohdinnat ja toimet ovat erittäin tarpeellisia sekä merkittävää rakenteellista kehitystyötä. Mitä kanavia kautta tällaista kouluttamista saadaan tehtyä ja tuotua toimijoiden luokse? Tämä on tärkeä kysymys. Itse ajattelen, että psyykkiseen hyvinvointiin liittyvät teemat tulisi ilman muuta integroida osaksi esittävän taiteen ammatillista koulutusta.
Nämä psyykkiseen hyvinvointiin ja työssäjaksamiseen liittyvät kysymykset tulevat valitettavan usein edelleen väheksytyksi tai niitä pidetään voivotteluna. Psyykkisen jaksamisen kysymyksiä ei saa sivuttaa toisarvoisina eikä käsitellä vain työhyvinvointipäivillä, jotta voidaan sanoa, että asiat on otettu esille. Tarvitaan lisää tietoa ja ymmärrystä, ja sitä Mielenterveyden työkalupakki hankekin pyrkii tuottamaan.
Työterveyslaitoksen yhteistyössä laajan esittävän taiteen toimijaverkoston kanssa toteuttama Floor is ours! -tutkimus nosti esille useita keskeisiä seikkoja rakenteellisen kehittämisen mahdollisuuksista. Tutkimuksessa todettiin mm. ettäyleisesti esittävän taiteen kentällä jaettu arvo on tasa-arvo, mutta käytännössä ihmisten välillä vallitsee hierarkkisia suhteita. Nämä vaikuttavat ja vaikeuttavat epäkohtiin puuttumista. Tällöin asetelmassa ylempänä olevat, valtaa työsuhteissa käyttävät, ovat ratkaisevassa asemassa, kun puhutaan toimintakulttuurin muutoksesta psyykkistä hyvinvointia tukevaan suuntaan. Asioista on voitava puhua ilman pelkoa hankalaksi leimautumisesta tai muista arvaamattomista seuraamuksista. Samaan hengenvetoon toki muistutan, että myös työntekijän työelämätaidot ja ymmärrys vastuustaan ovat hyvin keskeisiä, kun puhutaan toimivasta ja turvallisesta, psyykkistä jaksamista tukevasta työkulttuurista.
Työehtoneuvojan tehtäviä hoitaessani olen törmännyt jo useamman kerran siihen, että työehtoja koskevien kysymysten alla ihmiset haluavat tulla kuulluksi ja jakaa kokemuksiaan työhönsä liittyviä epäkohtia koskien. Minulle ne keskustelut ovat myös psyykkisen jaksamisen tukemista. Yhdessä mietitään, miten asioita voisi lähteä purkamaan ja ratkomaan. Vapaalla kentällä ja työryhmissä ei useinkaan ole käytänteitä ja työsuojelurakenteita, joita isommilla toimijoilla on. On hienoa, että esim. monet apurahatoimijat ovat ottaneet käyttöönsä alan eettisiä ohjeita ja haastavia tilanteita ratkomaan osataan kutsua ulkopuolista apua.
Käynnissä olevasta muutoksesta on siis selviä merkkejä. Psyykkiseen hyvinvointiin suhtaudutaan vakavasti ja siitä halutaan huolehtia. Taiteen ammattikentälle suuntautuneena psyykkisenä valmentajana tiedän myös asiakkaideni kautta, että tarve edellä esitetyn kaltaiselle kuulluksi tulemiselle on kova. Pohdin paljon sitä, millaisella toiminnalla ja rakenteellisilla toimilla tähän tarpeeseen voitaisiin täsmällisemmin vastata ja näin tukea freelancertaiteilijoiden ja itsensätyöllistäjien psyykkistä jaksamista. Mitä kuormittuneempi yksilö on, sitä kapeampi on hänen potentiaalinsa toteutua työssään taiteilijana.
Rakenteellisia toimia täytyy miettiä isommassa kuvassa. Voimme tarkastella esim. millaista psyykkisen jaksamisen tukemiseen tähtäävää toimintaa on freelancereille ja itsensätyöllistäjille jo saatavilla ja kenen toimesta (esim. apurahansaajien eläkelaitos Mela, SKR, säätiöt ja Taike). Voitaisiinko jo olemassa olevia rakenteita käyttäen edistää asioita? Meillä Mielenterveyden työkalupakki -hankkeessa on erillinen Rakenne-ryhmä, jossa yhteistyössä me Temen, Taiken, Työterveyslaitoksen ja kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen edustajien kanssa mietimme juurikin esimerkiksi tällaisia asioita.
Työsuhteessa vastuu työntekijän työssä jaksamisesta on työnantajalla, kuten tämän artikkelin alussa muistutetaan. Oli kyse sitten isosta tai pienestä esittävän taiteen kentän toimijasta jaksamista rapauttavat psykososiaaliset tekijät työyhteisön toiminnassa, työn organisoinnissa ja johtamisessa on tunnistettava ja myönnettävä. Toivon työnantajilta ja esimiesasemassa olevilta rohkeutta tarttua ongelmiin, sillä siitä lähtee muutos. Eräs työpsykologi sanoi kerran, että “jokainen yksilö ja työyhteisö valitsee itse rakentaako se hyvinvointia vai pahoinvointia, sillä se on aina jompaa kumpaa.” Se on ehkä vähän kärjistäen sanottu, mutta siinä on minusta olennaisen ydin.
Lue Heidin esittely
Kirjoitus on julkaistu Migreeniyhdistyksen Blogisarjassa, jossa eri alojen ammattilaiset kertovat työpäivistään pohtien asiaa erityisesti työhyvinvoinnin näkökulmasta.
Olen Heidi Naakka ja ammatiltani tanssitaiteilija. Työskentelen tanssijana Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmässä Helsinki Dance Companyssa. Työn keskeisin sisältö on kokoillan tanssiteoksissa, mutta me tanssijat esiinnymme myös musikaaleissa ja tarvittaessa näytelmissä. Teen jonkin verran töitä tanssin parissa myös teatterin ulkopuolella. Opetan ja ohjaan, työskentelen koreografina ja esiinnyn tanssijana. Tanssijan työni ohella toimin arjessani kehokeskeisen TRE-stressinpurkumenetelmän ohjaajana. Ohjaan menetelmän aloitus- ja jatkokursseja sekä yksittäisiä TRE-tunteja mm. Migreeniyhdistyksellä, TRE Finlandilla, eri työyhteisöissä työhyvinvointi tarkoituksessa ja yksityisasiakkaiden parissa. Vapaa-aikanani opiskelen Oulun yliopistossa kasvatustieteitä ja suorituskyvynpsykologiaa psyykkisen valmennuksen opinnoissa.
Tanssijan työpäivä alkaa meillä Helsinki Dance Companyssa aamu kymmeneltä päivään valmistavalla treenitunnilla. Tunti on tarkoitettu kehon ja mielen herättämiseen sekä ammattitaidon ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Tanssijoiden työehtosopimuksessa päivittäinen treenitunti kuuluu tanssijan työpäivään. On todella etuoikeutettua aloittaa työpäivä kehon äärelle pysähtyen. Oli sitten kyseessä millainen tanssitunti hyvänsä, aamutreeni on paikka kysyä, mitä minulle ja keholleni tänään kuuluu. Jokainen tanssija on vastuussa instrumentistaan. Siitä, että kehon potentiaali olisi fyysisiltä ominaisuuksiltaan maksimaalinen ja pystyisi monenlaiseen liikkeeseen, mutta myös siitä, että keho saa sen levon ja huoltapitävän katseen, jonka se tarvitsee. Yhtä tärkeää kuin virittää keho valmiiksi päivän työtehtäviin on herätellä mieli avoimeksi ja keskittyneeksi, jotta on valmis, kun aamutunnin jälkeen teoksen rakentaminen alkaa. Vaikka tanssimme tunnilla yhdessä ryhmän tanssijoiden ja tunnilla usein vierailevien freelancer -tanssijoiden kanssa, aamutunti on myös jollain tavalla jokaisen henkilökohtaista aikaa työn äärellä.
Koska tanssijan työpäivät alkavat vasta kymmeneltä, arkiaamuissa on minulla ihanasti aikaa. Se on toki palautumisen näkökulmasta välttämätöntäkin, jos illalla on tullut näytöksestä kotiin vasta kymmenen jälkeen. Minulle aamut ovat arvokasta aikaa lasteni kanssa. Meidän ei ole juuri koskaan tarvinnut kiirehtiä ja stressata aikaisia aamuja. Lasten ollessa pieniä kuljimme päiväkotiin rauhassa Viikin peltojen poikki ja ihastelimme kaikkien vuoden aikojen ihmeet. Esitysten takia en aina päässyt laittamaan lapsia nukkumaan, mutta sain aamulla herättää heidät ja viettää yhdessä arkenakin levollisia aamupalahetkiä. Nyt kun lapset ovat jo isompia nautin yhteisistä aamuista edelleen suunnattomasti ja ajelen heidät mielelläni kouluun. Se, että saan kohdata rakkaimpani ennen työpäivää on työssäjaksamiselleni erittäin tärkeää. Se pitää myös minut kiinni elämässä ja muistuttaa, että työ on kuitenkin vain työtä ja tanssi vain tanssia, vaikka se elämäni suuri intohimo onkin.
Tanssijan työpäivä on teoksen harjoitusprosessin aikana klo 10-17. Siihen kuuluu yksi noin kolmenkymmenen minuutin ruokatunti ja kaksi viidentoista minuutin taukoa. Työ on aika intensiivistä ja vaatii niin fyysistä kuin psyykkistä jaksamista. Teosten harjoitusprosessien ajat ovat lyhentyneet ja jutut pitää saada kasaan tiukemmassa aikataulussa. Viimeisimmän Helsinki Dance Companyn 50- vuotista taivalta juhlistaneen Special Nightin työprosessi kesti vain pari kuukautta. Ensi-ilta meillä oli 8.3.3023 Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Prosessi oli fyysisesti todella raskas ja vaati keholta ja mieleltä hurjasti venymistä. Jaksamista lisättiin elektrolyytti- ja palautumisjuomilla ja toistemme tsemppaamisella. Ilman teatterimme kehonhuollollisia asiantuntijoita (fysioterapeutti, osteopaatti, hieroja) olisimme olleet hätää kärsimässä. Työhyvinvoinnnin näkökulmasta kehonhuoltaminen asiantuntijoiden avulla säännöllisesti on työssäni välttämättömyys.
Minulle fysioterapeutti-osteopaatti Antti Kolin luona hoidossa käyminen on niin fyysistä kuin psyykkistä palautumista. Kun päivät töissä antaa itsestään on todella kiitollista saada ottaa vastaan. Kun keho vapautuu, hoitopöydälle jäävät myös väsymyksen myötä kertyneet, usein aivan turhat murheet. Niin ilon kuin surun kyyneleet ovat tuttuja Antille, kun vierailen hänen pöydällään. Olemme tehneet töitä yhdessä vuosia ja on etuoikeutettua, että joku ihminen lisäkseni tietää kehoni tilan, sen erityisyydet ja haasteet. Fysioterapeutilla käymme työpäivän jälkeen teatterin hoitotilassa, mutta työaikaa emme siihen saa käyttää. Pyrin käymään hoidossa vähintään kerran kahdessa viikossa. Hoidon jälkeen olisin aina valmis nukkumaan.
Tanssijan työ tanssiryhmässä on hyvin sosiaalinen ammatti. Yhdessä tanssiminen vaatii paljon toisten kuuntelemista ja kuulemista ja oman tekemisen mukauttamista. Vaikka prosessin aikana työstäisikin yksin liikemateriaalia tulee se aina osaksi kokonaisuutta. Minulle tanssi on nimenomaan yhdessä tekemistä, yhdessä etsimistä ja eksymistä sekä yhdessä löytämistä. Me tanssijat tulemme keskenämme sananmukaisesti toistemme iholle. Siinä oppii tuntemaan toisen ja on hyväksyttävä, että kehoni kautta myös minun elämästäni lähes kaikki on toisille näkyvissä. Tuntuu kliseiseltä sanoa, että olemme kuin perhe mutta niin se on. Jokainen voi olla juuri sellainen kuin on ja tulee hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Niinä päivinä, kun voimat on vähissä tai elämä tarjoaa haasteita on tanssiyhteisömme valtava tuki. Elämä tapahtuu meille kaikille kaikissa väreissään. On etuoikeutettua saada jakaa se turvallisessa työyhteisössä. Luovan tekemisen edellytys on, että elämä voi ja saa virrata. Merkittävin työssäjaksamiseeni vaikuttava asia tanssijan työssäni ovatkin työkaverini.
Tanssijan työni ohella ohjaan kehollisen TRE-stressinpurkumenetelmän tunteja oman yritykseni kautta. TRE menetelmässä kehosta pyritään vapauttamaan sinne juuttuneita jännityksiä. Aivorungosta heräteltävä refleksin kaltainen ”tärinämekanismi”, on puhtaasti fysiologinen, kaikille eläimille yhteinen menetelmä, jolla keho pyrkii tasapainottamaan itseään. Tärinä laskee vireystilaamme, rauhoittaa sympaattista- eli stressihermostoamme ja pyrkii ylipäätään tuomaan meidät lähemmäs turvallista ja levollista omassa kehossa olemista. TRE-menetelmä on ollut minulle keskeinen työssä jaksamisen väline jo vuodesta 2014, jolloin oma TRE-prosessini käynnistyi. Tärisen toisinaan hetken aamulla ennen töiden alkua pukuhuoneen lattialla tai tanssisalissa ennen treenitunnin alkua. Tärinä rauhoittaa mielen ja herkistää kuulemaan kehon viestejä. Se tuo minut lähemmäs itseäni ja siitä käsin on hyvä lähteä päivän töihin. Toisinaan tärisen illalla hetken ennen nukkumaan käyntiä, palautellakseni kehoa päivän fyysisestä rasituksesta ja syventääkseni unta.
Tanssijan työpäivän jälkeen suuntaan kerran kuussa Migreeni-yhdistykselle, missä olen toiminut TRE-ohjaajana nelisen vuotta. Ohjaaminen on minulle henkireikä. Tanssijan ja esiintyjän ammatti on sosiaalisesta luonteestaan huolimatta välillä verraten minä -keskeistä hommaa. TRE-ohjaajan positiossa katse kääntyy minusta muihin. Nautin valtavasti ihmisten äärelle asettumisesta. Ajatus siitä, että voin mahdollisesti tarjota heille työkalun, jolla jaksaa migreenin ja arjen äärellä paremmin tuntuu hyvältä. Ohjaaminen ei tunnu työltä, vaan se on minun hyvinvointiani kokonaisvaltaisesti parantavaa tekemistä. Ohjaajan työssä saan toteutua ja kohdata itseni tavalla, joka tanssijan työssä jää vähemmälle.
Tanssijan työpäivä jatkuu illalla sen verran kotona, että kehonhuollollisia juttuja pitää usein tehdä vielä illalla ennen nukkumaan käyntiä. Se ei ole määrätietoista ryhtymistä vaan ennemminkin tapa olla maailmassa. Venyttely ja kaikenlainen kehon vanutus ja vetkuttelu on niin luonteva osa olemistani, että on vaikea muistaa, etteivät kaikki sitä samalla tavalla tee. Rakastan myös saunaa ja se lämpiääkin luonani usein työpäivän jälkeen.
Minulle tärkeää työssäjaksamisen ja työhyvinvoinnin näkökulmasta on muistaa, että minä en ole työni. Siihen harhaan olen itsekin astunut ja silloin ilo työstä ja elämästä saattaa kadota. Töiden rinnalla tykkäänkin opiskella, sillä siinä muistaa, että meissä kaikissa on monenlaisia puolia ja me kaikki olisimme voineet valita elämällemme mitä vain suuntia. Tärkein voimavarani arjessani ovat kuitenkin läheisimmät ihmissuhteeni, mahdollisuus rakastaa ja tulla rakastetuksi.
https://migreeni.org/tanssijan-tyopaiva-tyohyvinvoinnin-nakokulmasta/