Tanssijan puheenvuoro

Kirjoitus kokoaa ajatuksiani 50-vuotiaasta Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmästä  ja urastani teatterin tanssijana. Kirjoitus on kirjoitettu pyynnöstä HDC:n 50-vuotisjuhlanäytöksen käsiohjelmaan maaliskuussa 2023.

Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän täyttäessä tänä vuonna 50 vuotta, oma ammatillinen urani tanssijana on kaksikymmentävuotias. Noista 20 vuodesta, olen tanssinut tanssiryhmän riveissä 16. Lukuun ottamatta kahden lapseni syntymää ja yhtä puolen vuoden taiteilija-apurahalla vietettyä työlomaa, täällä ovat kuluneet päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet. Ammatillisen identiteettini koti on täällä, Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmässä.

Koska olen kotoisin Kainuusta ja käynyt ammatillisen koulutukseni Turussa ja Tukholmassa, Kaupunginteatterin tanssiryhmä oli minulle vielä 2000-luvun taittuessa verraten vieras käsite. Turun taideakatemiassa luokallani oli opiskelijoita Helsingistä ja heidän kauttaan kuulin hehkutusta silloisen tanssiryhmän johtajan Kenneth Kvarnstömin teoksista ja ihmeellisen taitavista ja karismaattisista tanssijoista. Koska itse versoin vielä ammatillisia pyrkimyksiäni tanssin suhteen, en ajatellut että tanssiryhmä olisi jotain, mikä minun elämääni kirjoitettaisiin ratkaisevaksi luvuksi. Kuitenkin neljän freelancer-vuoden jälkeen, keväällä 2006 silloinen tanssiryhmän johtaja Ville Sormunen pyysi minua vierailemaan tulevan kevään teokseen ja seuraavana syksynä minut kiinnitettiin tanssiryhmään tanssijaksi. Syvästi kiitollisena muistelen edesmennyttä Ville Sormusta ja lahjaa, jonka hän minulle ja tanssijuudelleni antoi tämän tanssijakiinnityksen myötä.

Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä on paikka, jossa aika varmasti on parhaat mahdolliset puitteet keskittyä tanssijan työhön. Täällä on ollut mahdollista harjoittaa tanssijan ammattia jo 50 vuotta! Vaiheita on ollut ja taisteluakin on tarvittu, mutta liike ja tanssi elävät teatterin suojassa vahvasti edelleen. Syvä kumarraus kaikille niille, jotka ovat jaksaneet tanssin puolesta taistella! Täällä tanssija voi tulla töihin, mennä aamutunnille ja sen jälkeen keskittyä kulloinkin käsillä olevaan tanssijan tehtävään. Hän voi päivän päätteeksi heittää likaiset treenivaatteet pyykkikoriin pestäväksi, hyvästellä teatterin keskuksessa hymyilevät kasvot ja lähteä tietäen, että huomennakin minä saan tehdä tätä, mitä eniten rakastan. Se on etuoikeutettu positio ja mahdollistaa niin tanssijana kuin esiintyjänä kasvamisessa monta asiaa. Kun ei tarvitse jatkuvasti etsiä työtä, huolia tulevien kuukausien toimeentulosta ja perustella tarvettaan ja oikeuttaan tanssia, jää aika paljon enemmän henkistä ja fyysistä pääomaa taiteen tekemiselle.

Vapaus keskittyä tanssin tekemiseen sekä monenkirjava esiintyjän tehtäväkenttä, jossa tanssijat työtään tässä teatterissa tekevät, mahdollistaa hyvin ainulaatuisen polun esiin- tyjänä kasvamisessa. Ei taida olla tehtävää, jota ei tanssijan uskottaisi näyttämöllä hoitavan. Kun samaan aikaan tekee suurella näyttämöllä musikaalispektaakkelia ja pienellä näyttämöllä intiimiä, spesifiin liikekieleen perustuvaa tanssiteosta, joutuu tanssija työkalupakistaan käyttämään verraten suurta spektriä. Välillä se on todella raskasta, mutta kaikki ne, jotka tänne ovat tanssijaksi halunneet jäädä, ovat nähneet edellä esitetyn mahdollisuutena.

Katsoessani tanssijakollegoitani heidän moneen muovautuvassa tanssijuudessaan, näen että tanssiryhmästä kasvaa erityisen esiintyjälaadun omaavia esiintymisen rautaisia ammattilaisia. Heidän tanssijuutensa on veistetty niin monta kertaa ja monen toiveen ja teoksen mukaan, että he tuntevat kehonsa soinnin erityisellä herkkyydellä. Siksi tanssijan erottaa näyttämöllä silloinkin, kun kaikki vain seisovat paikallaan. Nämä tanssijat ja esiintyjät ovat teatterille pääoma, jonka arvon uskon tämän teatterin ymmärtävän myös tulevaisuudessa.

Ensemble-tanssijan työtä, jota kaupunginteatterin tanssiryhmässä saa tehdä, en tiedä olevan minkään muun teatterin yhteydessä. Toisiaan seuraavien teosten rakentaminen samojen tanssijoiden kesken on mahdollisuus, jonka erityisyyden tanssija tuntee, mutta myös katsoja näkee. Monen tasoisen yhteyden syventyminen teos teokselta on väistämätöntä. Koreografille on erityinen mahdollisuus saada tanssijat, jotka ovat hikoilleet satoja tunteja yhdessä, hengittäneet toistensa iholle, inttäneet ja sopineet lukuisia kertoja liikkeiden laskuja ja laskeneet tuhansia kertoja yhdessä kahdeksaan. Tanssijat, jotka tuntevat niin toistensa kauneimmat onnistumiset ja elämän tapahtumat kuin varjoisimmat vaiheet. Tanssijoiden ensembletyö Kaupunginteatterissa on monellakin tapaa kulttuuriteko. Olkoon niin, ettei se koskaan katoa!

Kaikki täällä tehty on sulautunut minussa siksi, mitä olen tanssijana ja ihmisenä nyt. Olen saanut ihmetellä liikettä lukuisten upeiden koreografien johdolla ja uppoutua maailmoihin, joita koreografit ja ohjaajat ovat teoksillaan kauttani halunneet näkyväksi tehdä. Miten nautinkaan joka kerta siitä hetkestä, kun kulloinenkin produktio alkaa elää omaa elämäänsä. Kun kaiken asetetun jälkeen teos alkaa hengittää omilla keuhkoillaan, kun näkymättömät tulevat näkyviksi ja taide tapahtuu. Minulle tanssijana se on pyhä paikka, sitä lähemmäksi itseäni en ole vielä missään päässyt.

Ajattelen, että elämämme määrittyy paljon suhteessa ihmisiin, joiden kanssa aikaamme täällä vietämme. Kaupunginteatterissa tanssija kuuluu näyttelijöiden ja muusikoiden kans- sa esiintyjien heimoon ja yhdessä kaikkien taiteellista työtä tekevien kanssa taiteilijoiden heimoon. Kaikki täällä työtään tekevät ovat Helsingin Kaupunginteatteri ja kokemukseni mukaan me kannamme kaikki tuota hattua ylpeinä. Minä sain valita tämän työn ja nämä ihmiset ja katson heitä kaikkia kiittäen ja syvällä kunnioituksella. Tällainen monen kirjava ympäristö on meille kaikille inspiroiva ja monella tapaa rikas maaperä kasvaa, niin ihmisinä kuin taiteilijoina suuntaan, jonka valitsemme.